lauantaina, huhtikuuta 17, 2021

Tulivuorenpurkaus Saint Vincentin saarella 2021

Olimme viisi vuotta sitten Saint Vincentin saarella ja tuntuu jostain syystä tavallista pahemmalta lukea tällaisen alueen luonnonkatastrofista, jossa on päässyt käymään. 



Kun luin tai kuulin ensimmäiset uutiset La Soufrière tulivuorenpurkauksen tuhkapilvistä sekoitin mielikuvissani paikkakunnat ja saaret.  Saint Lucialla on Soufrière niminen pieni kaupunki Piton vuorten lähellä.  Siellä kävimme katsomassa Diamond kasvitieteellistä puutarhaa ja putousta sekä niiden lähellä Sulphur Springsin kalderaa eli tulivuoren romahtamisesta syntynyttä kulhon muotoista tuliperäistä muodostumaa.  Sulphur Springs on Wikipedian mukaan maailman ainoa drive in-tulivuori. Aivan sen viereen pääsee ajamaan autolla.  Ensimmäiset mielikuvat olivat, että tällä alueella tulivuori on nyt purkautunut tavallista höyryämistä huomattavasti pahemmin. 


Edelliset kuvat ovat Saint Lucian Diamond puutarhasta ja putoukselta sekä Sulphur Springsin alueelta ja Soufrièren kaupungista, jonka takana ovat Saint Lucian kuuluisat Piton vuoret. 


Aikaisin perjantaiaamuna 9.4.2021 alkanut voimakas tulivuorenpurkaus tapahtuu Saint Vincentin saaren pohjoisosassa 1234 metriä korkealla La Soufrière tulivuorella.  Räjähdysmäinen purkaus aiheutti pahimmillaan 10 kilometrin korkuisen tuhka-  ja savupilven, joka haittaa näkyyyttä muillakin Saint Vincent & Grenadiinit saarivaltioon kuuluvilla saarilla sekä Saint Lucialla, Barbadoksella ja Grenadassa.  Tulivuoren tavallista voimakkaampi aktiivisuus alkoi jo joulukuussa.

Purkaus on ensimmäinen vuoden 1979 jälkeen ja saaren tuhoisin purkaus on tapahtunut vuonna 1902, jolloin kuolonuhreja oli yli 1600.  Asiantuntijoiden mukaan nykyinen purkaus voi kestää useita kuukausia.  Vuoren läheltä on evakuoitu toistaiseksi  noin 20 000 ihmistä ja suuri osa 29 kilometrin pituista ja maksimissaan vajaan 18 kilometrin levyistä saarta on peittynyt tuhkaan. 


Rinne E T Joshua lentokentän pohjoispuolella

Me asuimme Saint Vincentillä pääkaupunki Kingstownin eteläpuolella Arnos Valen alueella vain kahden kilometrin päässä saaren kansainväliseltä E T Joshua lentokentältä, jonne asti tuhkasade oli uutisten mukaan viikko sitten yltänyt. 

Omat retkemme eivät ulottuneet La Soufrière tulivuorelle asti, mutta hotellissamme oli kanadalainen seurue, joiden huomasimme lähtevän parina aamuna patikointivarusteissaan liikkeelle ja kuulimme mainittavan sanan volcano.  





Me teimme taksilla retken saaren länsirannikkoa pitkin Fort Charlotten linnoitukselle ja kasvitieteelliseen puutarhaan.   


Jatkoimme matkaa saaren ensimmäisen eurooppalaisen siirtokunnan ja entisen pääkaupungin eli 1719 perustetun Barrouallien kaupungin ohi Wallilaboun pienelle putokselle.  Matkamuistiinpanoihin olen kirjoittanut:  ”Tiet olivat kohtalaisen hyvässä kunnossa, mutta niillä oli paljon paikallista liikennettä. Maisemat olivat hienoja. Sehän on selvää, kun maastossa on korkeuseroja ja meri näyttäytyy vähän väliä. Turisteja Saint Vincentillä tuntuu olevan vähänlaisesti.”

Liikuimme useampaan kertaan paikallisbusseilla, joissa reggae-, salsa-, soca- yms. musiikki soi ja tunnelma oli letkeä. 





Kingstownin kaupungissa tuntui, että olimme ainoat turistit, sillä jostain syystä satuimme käymään siellä sellaisina päivinä, jolloin risteilulaivojen väkeä ei näkynyt kaduilla. Muutamana päivänä turistit rantautuivat veneistä hotellimme rannalle, mutta silloin me katsoimme parhaaksi poistua muualle. 

Snorklailuvedet olivat kirkkaita, ruoka hyvää ja tuoretta ja paikalliset asukkat olivat hyvin ystävällisiä, joten ei olekaan ihme, että Ilpon jokatalvinen ensimmäinen ehdotus on lähteä Karibian saarille. 

 

Kertokaa kommenteissa minne kannattaisi lähteä, kun luonnonolot Karibialla rauhoittuvat ja maailman terveystilanne sen sallii. 

 

Aikaisemmat blogimuistiinpanot Karibian matkoistamme löytyvät linkkien takaa

Barbados 2016:  yhteenveto matkastakuvia ja matkapäiväkirja 

Dominikaaninen tasavalta  ja Haiti 2015:  matkapäiväkirjakuvia

Kuuba 2012: kuvia ja matkapäiväkirja

Saint Lucia 2016 yhteenveto matkasta, kuvia ja matkapäiväkirja 

Saint Vincent & Grenadiinit 2016, yhteenveto matkasta, kuvia ja matkapäiväkirja

tiistaina, huhtikuuta 13, 2021

Uusi pyöräilykausi on alkanut

Vuoden 2021 (sähkö)pyöräilykausi on alkanut. Ensimmäisen pidemmän, lähes 50 kilometrin, asiointimatkan tein  kevään toistaiseksi lämpimimpänä vaikkakin hiukan harmaana päivänä Helsingin Viikistä Keravalle. 

Koitin tilata jo vuosi sitten vara-akun 7-vaihteiseen Crescent mummopyörääni, joka on sähköistetty E-Spin muuntosarjalla.  Silloin kuulin, että toimitusajat ovat pitkiä, koska Kiinasta tuotiin vain koronan hoitoon ja ehkäisyyn tarvittavia tuotteita. Nyt oli vara-akku ostettavissa, joten päätin pyöräillä Keravalle. Ilman sähköpyörää ei olisi tullut mieleenkään lähteä polkemaan yli 20 kilometrin yhdensuuntaista matkaa ja nytkin ajattelin ennen lähtöä, että palaan kotiin junalla, jos ilma muuttuu huonommaksi. 

Pyöräreissun jouduin tekemään yksin, sillä Ilpo ei halunnut lähteä mukaan, koska hänellä on vielä nastarenaat omassa Husqvarna Gran-Tourer GT sähköpyörässään. 

Kivikon metsäteillä oli vielä lunta ja jäätä talven koneella tehtyjen latujen jäljiltä, mutta muuten tiet olivat jo melko hyvässä pyöräilykunnossa ja lumi oli sulanut metsistä pieniä plänttejä lukuunottamatta. 


Hiekoitushiekatkin on siivottu pois kevyenliikenteenväyliltä kuten kuvan sillalta, joka ylittää Porvoonväylän Kivikosta Jakomäkeen. 


Helsingin ja Vantaan rajalla Jakomäen-Vaaralan hiekkakuoppien lampien pinnalla oli vielä kevyt jääriite. Näiden lampien alueelle, joista yksi sijaitsee Helsingissä ja kolme muuta Vantaalla, on suunnitelmissa perustaa virallinen uimapaikka, jossa olisi valvottu uimaranta ihmisille ja myös koirille oma uimalampensa. Helsingin Sanomat ja Helsingin Uutiset kertoivat asiasta tammikuussa 2020.  
Meille hiekkakuopat ovat olleet tuttuja uimapaikkoja sekä koirille että ihmisille jo ennen koirien tuloa perheeseemme 1990-luvun lopulla. 

Jakomäesta ajoin Hakunilaan, mutta sen jälkeen ajauduin liian paljon itään ja siten harhaan suunnittelemaltani reitiltä.  Onneksi googlen kartta puhelimessa neuvoi suuntia ja lopulta tuli tienviittakin näkyviin neuvomaan oikealle tielle. 

 
Etelä-Keravan 53 metriä korkea vesitorni sekä tienviitta kohti Keravaa olivat huojentava näky. Olin jo ehtinyt pelästyä ajellessani Lahdentietä no 140, että siltä olisi pitänyt kääntyä länteen aikaisemmin. 

Keskustaa lähestyessäni kiinnitti huomiota erittäin vilkas raskas liikenne.  Piti ihan Wikipediasta opiskella, että Kerava on merkittävä teollisuuskaupunki.  Siellä valmistetaan elintarvikkeita, tekstiilejä, metallituotteita ja huonekaluja. Suurimmat työnantajat ovat Sinebrychoff, Tuko Logistics, Metos, Uudenmaan Sairaalapesula, Kokkikartano, Ifolor ja Andrizt (toimittaa laitteita ja palveluita paperi- ja selluteollisuudelle). Eipä ihme, että isoja rekkoja ja kuorma-autoja liikkui runsaasti. 

Kerava on väkiluvultaan Suomen 30. suurin kunta, mutta pinta-alaltaan viidenneksi pienin.  Väestöntiheys onkin kolmanneksi suurin Helsingin ja Kauniaisten jälkeen (hyvä tietokilpailuknoppi). 

Pyörätiet kotiovelta Keravan Santaniitynkadulle asti olivat tosi iloinen yllätys, sillä pelkäsin, että joutuisin jossakin ajelemaan pitkiä matkoja autoliikenteen keskellä.  Valitettavasti pyöräteiden kunnossa on parantamisen varaa, mutta ilmeisesti routavaurioita ei voida estää meidän ilmastossamme. 

Kun akkukaupat oli hoidettu, teki mieli jo päiväkahveja.  Mikäpä paikka olisi sopinut tällaisella retkellä paremmin täytetyn ruissämpylän ja kahvin nauttimiseen kuin huoltoaseman kahvila.  Yhdistetyn kahvilan ja K-marketin sisätiloissa kaikki käyttivät maskeja ja ruokailualue oli suljettu varoitusnauhoin.  Yllätys paljastui pihalla, kun sielläkin oli varoitusnauhoin estetty ostosten nauttiminen pöytien ääressä. Menin kutenkin nauhojen ali istumaan pöydän ääreen ja mietin, että oliko turvallisempaa, että kuvassa näkyvät kuusi työvaatteisiin pukeutunutta miestä joivat kahvinsa tupakkapaikalla vieri vieressä.  Ehkä he olivat samalta työmaalta ja viettivät muutenkin päivänsä lähellä toisiaan. 

Päivän akunostosreissun pituudeksi näytti pyöräni matkamittari 48,1 km ja reilun kolmen tunnin aikaan sisältyivät pysähdykset valokuvaamaan ja muutamia minuutteja kahvilan sekä akku- ja ruokakaupan ulkopuolella ennen kuin matkamittari sammui.  Kellonaika mittarissa oli 12 tuntia väärässä.  En suinkaan ollut liikenteessä keskellä yötä. 

Tämä oli mukava aloitus kauden pyöräreissuille.  Toivottavasti pääsemme kesällä myös Viroon, kuten monina aikaisempina vuosina.