Kesän 2025 Viron pyöräreissu laajentui automatkaksi Pühtitsan nunnaluostariin sekä Peipsijärven pohjoisosiin ja autolla käytiin myös Kohtla-Nõmmen kaivosmuseossa ja Neuvostoliiton aikoina suljettuna kaupunkina olleesssa Sillanmäessä (eestiksi Sillamäe). Majapaikaksi olimme varanneet Toilasta Villa Meretaren ja sen esittely sekä pyörälenkit Toilan ympäristössä löytyvät
linkin takaa.
Torstaina 12.6.2025 lähdimme ajamaan autolla kohti Viron ja Venäjän rajalla olevaa Peipsijärveä. Matkalla ohitimme hauskannäköisiä bussipysäkin katoksia ennen saapumistamme Kuremäen kylään. Jos olisimme olleet liikkeellä polkupyörillä, olisimme pysähtyneet syömään lounaseväitä juuri tuollaisen katoksen penkille. Kuremäessä on upea venäläinen ortodoksinen Pühtitsan nunnaluostari. Luostarin nimi oli tuttu ja kuviakin olin siitä nähnyt, mutta jotenkin olin sijoittanut luostarin mielessäni Venäjän Karjalaan.
Kylän keskustaan oli pystytetty turistien houkutukseksi muutama lasinen rakennus, joissa oli myynnissä hunajaa, siitepölypalleroita ja käsitöitä. Mieleen tuli muisto aivan erilaisesta ympäristöstä, sillä edellisen kerran olin nähnyt siitepölyä myynnissä Costa Ricassa tien varrella
Pueblo Viejo de Nicoyassa keväällä 2023.
Autoille oli pysäköintitilaa aivan luostarialueen portin ulkopuolella ja alueella kulkeminen soveltui myös huonosti liikkuville. Kuremäen luostari eli Pühtitsan Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle pyhitetty nunnaluostari on perustettu 1891 ja se on ainoa Virossa toimiva ortodoksinen nunnaluostari. Ennen luostaria Kuremäellä sijaitsi virolaisten pyhä lehto ja mäen juurella uhrilähde. Lähteen vettä pitävät paikalliset edelleen pyhänä.
Luostarin perustaminen liittyi tuolloin harjoitettuun venäläistämispolitiikkaan. Nykyään luostari on turistikohde, jossa on noin 160 nunnaa. Luostarin paikalla lienee ollut ortodoksinen kappeli jo 1600-luvulla. Luostarin rakennuksia ympäröi kivimuuri ja vanhavenäläiseen tyyliin rakennettuja torneja. Luostarialueen ytimen muodostaa pääkirkko, johon mahtuu 1200 henkilöä. Alueella on myös puukirkko ja puisia asuinrakennuksia sekä hautausmaa, puutarha ja kauniita istutusalueita.
Kuremäen keskustan kahvila oli sisältä samantyylinen kuin lukuisat kahvilat eri puolilla maata ovat olleet siitä asti, kun vuonna 1975 kävimme Ilpon kanssa
ensimmäistä kertaa Tallinnassa, silloisessa Viron sosialistisen Neuvostotasavallan pääkaupungissa.
Matka eteni Peipsijärven rantaan lähelle Vasknarvaa, jonka taajamassa emme kuitenkaan käyneet. Pysähdyimme Alutagusen kansallispuistoon kuuluvalla ranta-alueella. Tähän puistoon kuuluu monia eri kokoisia ja luontotyypiltään erilaisia alueita aivan kuin meilläkin esimerkiksi Sipoonkorven ja Nuuksion kansallispuistoissa.
Peipsijärvi on Viron suurin järvi, pituudeltaan 152 km ja leveimmillään 48 km. Järven pohjoispäässä on Viron pisin hiekkaranta yli 30 km. Se alkaa Kauksista. Keskellä järveä kulkee Viron ja Venäjän raja.
Järvi on lintubongareiden paratiisi ja sen ympäristö tarjoaa upeat puitteet vaelluksille, pyöräretkille, melontaan ja kalastukseen. Järven ympärillä voi tutustua alueen kulttuurihistoriaan ja sen rannalla on tarjolla monentasoista majoitusta.
Rannalla näkyi valitettavasti kuolleita kaloja ja myöhemmin kuulimme Alutagusen kansallispuiston opastuskeskuksen työntekijältä, että syynä on monien tekijöiden yhteisvaikutus: korkea veden lämpötila, sinileväkukinta, alhainen veden pinta, liuenneen hapen ja pH-tasojen vaihtelut.
Alajõgin Jumalanäidin syntymäkirkko näkyi tien varressa. Tiilikirkko valmistui vuonna 1889 Rudolf von Knüpfferin suunnitelmien mukaan. Suunnittelija oli baltiansaksalainen / virolainen arkkitehti, joka syntyi Väike-Maarjassa, opiskeli Tarton lukiossa ja valmistui Pietarin rakennuskoulusta.
Alutagusen kansallispuiston opastuskeskuksessa kävimme katsomassa mielenkiintoisen multimediaesityksen ja saimme työntekijältä vihjeitä vaellusreiteille. Tällä kerralla emme lähteneet edes neljän kilometrin lähireitille, koska Ilpo ei olisi pystynyt kipeän jalkansa kanssa kulkemaan sitä.
Ninasin ja Kalmakülän välillä pysähdyimme Ōige Koht (suomeksi oikea paikka) kahvilaan myöhäiselle lounaalle. Kuulimme, että fish & chips -annoksen kala oli Peipsijärven ahventa. Kala oli suussa sulavaa, joten ateria oli ehdottomasti tämän reissun paras ja paras koskaan syömäni fish & chips annos ja yksinkertaisuudessaan yksi parhaista koskaan syömistäni ruoka-annoksista. Meitä palvellut nuori nainen kertoi isoäitinsä olevan suomalainen ja pahoitteli sitä, ettei puhu suomea. Englanniksi asiointi onnistui, kuten lähes kaikkialla turisteja palvelevissa paikoissa. Itä-Virossa olisi palvelua saanut venäjäksikin, sillä juuri Peipsijärven ranta-alueilla asuu paljon venäjänkielisiä vanhauskoisia ortodokseja. Edullista majoitustakin olisi näiltä seuduilta löytynyt, mutta jatkoimme matkaa. Olihan meillä majoitus odottamassa Toilassa.
Aloimme saapua Peipsijärven Sipulitielle, joka tunnetaan rikkaasta kulttuuristaan. Siellä on kolme eri kulttuuria: venäläiset vanhauskoiset, joille vanhat perinteet ovat edelleen kunniassa, baltiansaksalainen kartanokulttuuri sekä virolainen talonpoikaiskulttuuri. Sipuleiden myyntiaika on elokuusta lokakuuhun, jolloin matkailu alueella on vilkkaimmillaan ja tapahtumatarjonta turisteille runsasta.
Kasepään kylässä on yksi Viron lukuisista laululavoista. Näky oli aika juhlava, kun kylää halkovalta tieltä näimme rakennusten välistä tasaisen nurmikentän päädyssä kaarevan laululavan ja sen takana oli järven pinta, eikä vastarantaa näkynyt.
Pienessä Kallaste nimisessä kaupungissa oli tienvarrella puusta rakennettu Kallasten vanhauskoisten rukoushuone, joka on rakennettu sinne vuonna1802. Kaupungin asutus on keskittynyt kolmen Peipsijärven suuntaisen kadun varteen ja valtaosa asukkaista on edelleen venäjänkielisiä.
Kaupungin venäjänkielinen nimi Krasnaya Gora - Red Hill tulee punaisesta hiekkakivitörmästä, joka on lähes 700 metriä pitkä ja kahdeksan metriä korkea. Rannan hiekkakivitörmää ja siellä asuvaa törmäpääsky-yhdyskuntaa pääsee katsomaan kulkemalla läpi kauniin ortodoksisen hautausmaan.
Kansalliseksi kulttuurimonumentiksi julistettu Alatskivin kirkko ohitettiin autossa istumalla ja kuvat otin ikkunan läpi. Kirkko on rakennettu vuosien 1840 - 1870 välillä.
Kello lähestyi jo viittä ja oli kiire kohti paikallisen kartanonomistajan A. von Nolckenin itse suunnittelemaa uusgoottilaista Alatskiven linnaa. Se on luotu Skotlannin Aberdeenshiressä sijaitsevan Yhdistyneen kuningaskunnan hallitsijan kesäasunnon Balmoralin linnan mukaiseksi. Vuodesta 1885 lähtien on valkoinen linna ollut Alatskivin kauppalan keskus.
Linnassa on tiedotuskeskus, joka esittelee linnan historiaa ja sen restaurointiprosessia. Kellarikerroksessa on valokuvanäyttely Vanhan Tartonmaan kartanoista sekä kartanonpalvelijoiden vahahahmoja. Siellä on myös käsityöläisten pajoja, nyt oli paikalla keramiikkataiteilija. Toisessa kerroksessa on säveltäjä Eduard Tubinille omistettu museo.
Rakennuksessa on myös ravintola ja pienimuotoista majoitustoimintaa kahdeksalle hengelle neljässä sviitissä.
Linnaa ympäröivä Alatskiven puisto on kooltaan 130 hehtaaria. Puiston läpi kulkeva vaellusreitti on hyvä tapa nauttia monipuolisesta luonnosta, sillä puusto on pääasiassa lehmusta, vaahteraa ja tammea.
Alatskiven Kivi Körts ravintolassa pysähdyimme leivoskahveille.
Avinurmen läpi kulki kapearaiteinen Sonda - Mustvee rautatie vuosina 1926 - 1972. Sillä kuljetettiin pääasiassa puutavaraa. Vuonna 2001 uusittiin rautatiestä yhden kilometrin pituinen osa ja rautatiesilta. Nykyään on kesäaikaan kiinnostuneilla mahdollisuus lähteä nostalgiselle junamatkalle. Avinurmessa nähtiin myös kattohaikaran pesä sähköpylväässä. Pesiä ei kovin montaa nähty tämän kuuden päivän reissun aikana.
Perjantaina 13.6.2025 otettiin iltapäivällä auton nokan suunnaksi Kohtla-Nõmme ja siellä Eesti kaevandusmuuseum eli Viron kaivosmuseo. Museo on perustettu vuonna 2001 samana vuonna toimintansa lopettaneeseen palavan kiven eli liuskeöljyn kaivokseen. Kaivos ehti toimia 64 vuotta.
Tutustuimme ensin maan päällä olevan rakennuksen kerroksiin, jossa naiset lajittelivat aikoinaan kivenmurikoita. Siellä oli kuultavissa myös hauskasta tynnyristä vanhan kaivosmiehen tarina. Hän oli työskennellyt kaivoksessa eri tehtävissä 60 vuotta.
Kohtla-Nõmmesta ajoimme katsomaan Sillamäen kaupungin uutta rantapromedania. Kaupungin nimi on suomennettuna nykyään Sillanmäki. Neuvostovallan aikaan kaupungissa oli kemianteollisuutta, ydinvoimamateriaalin jalostusta kuten uraanin rikastamista. Sotilaallisen merkityksensä vuoksi se oli yksi Neuvostoliiton suljetuista kaupungeista, jonne ulkopuolisilla ei ollut pääsyä. Sillanmäki oli suljettu vuoteen 1991 asti.
Rantaan kävelimme Sõtkejoen yli hauskaa kevyenliikenteen siltaa pitkin. Rantapromenadi yhdistää historiallisen keskustan meren rantaan. Rannalla on erilaisia kohteita kaikenikäisille. Siellä on näkötorni, pallokenttiä ja leikkikenttiä, nuotiopaikkoja ja ulkokuntosali, suihkulähteitä ja mm. seikkailurata.
Me emme jääneet rannalle viihtymään vaan menimme Ranna baar nimiseen ravintolaan syömään. Listalla oli Peipsijärven kuhaa, mutta sitä sai vain fish and chips annoksena. Jossain toisessa annoksessa oli lisäkkeenä grillattuja kasviksia ja koitimme kysyä englantia puhuneelta nuorelta tarjoilijalta voisiko ranskalaiset perunat vaihtaa kasviksiin. Se ei onnistunut vaikka tarjouduimme maksamaan muutoksesta lisämaksua. Selittääköhän palveluhaluttomuutta se, että kaupungin väestöstä on noin 90 % venäläisiä. Tämä on ikävästi sanottu, mutta samaan ongelmaan on vuosikymmenten aikana tullut törmättyä itäisessä Euroopassa. Kuha oli hyvää, mutta ei voittaunut maultaan Peipsijärven rannalla syötyä ahvenannosta.
Sillamäen teollisuuskaupungin syntyvuotena pidetään vuotta 1946, jolloin alueelle päätettiin rakentaa öljyliuskemalmin käsittelylaitos. Kaupunkiin tarvittiin asuntoja muualta muuttaneille ja niinpä siellä on stalinskaja tyylin eli stalinistisen empiretyylin tai stalinistisen uusrenessanssityylin rakennuksia. Tämä oli Josif Stalinin määräyksestä vuosina 1933 - 1955 vallalla ollut virallinen tyylisuuntaus.
Kaupungissa oli myös hruštšovka rakennuksia. Nämä ovat nopeasti ja halvalla 1950 - 1960 luvuilla tiilistä tai betonielementeistä rakennettuja 3 - 5 kerroksisia hissittömiä rakennuksia. Nimensä ne ovat saaneet maan silloisen päämiehen Nikita Hruštšovin mukaan
