Itä-Viron Toila ja ympäristö polkupyörällä

Viron reissu kesäkuun alussa 2025 oli yhdistelmä pyöräilyä sekä automatkailua ja samalla tuli ylitettyä Suomenlahti ensimmäistä kertaa laivalla Helsingin Vuosaaresta Tallinnan Muugaan.  Vuosaari ja Muuga sijaitsevat kumpikin vajaat 20 km kaupunkien keskustan koillispuolella.  Keskustaruuhkia välttävä liikenne Helsingistä Tallinnaan alkoi vuonna 2019, kun Eckerö Linen uusi rahtialus m/s Finbo Cargo aloitti liikennöinnin.  Alus kuljettaa pääasiassa rahtia, mutta siihen mahtuu myös 366 matkustajaa, jotka pääsevät laivalle vain auton kyydissä. 

Maanantaina 9.6.2025 lähdimme matkaan tuttavapariskunnan kanssa.  Autossa oli neljä senioria ja kaksi polkupyörää.  Minä vuokrasin pyörän perillä ja Ilpo joutui tyytymään lyhyisiin kävelylenkkeihin ja autoretkiin loukattuaan keväällä jalkansa.

Olimme varanneet laivalta hytin koronavuosilta tutuksi tulleeseen tapaan vaikka tässäkin laivassa oli pienen myymälän, baaarin ja ravintolan lisäksi istumasalonki. Kierreltyämme ulkokansilla ja tultuamme ystävättären kanssa kuvatuksi hyttimme ikkunan läpi kävimme koko seurue juomassa kahvit laivan baarissa. Viereisessä pöydässä istui tutunnäköinen pariskunta, mutta arvoitukseksi jäi olivatko he matkabloggaajia ja tutun näköisiä kuvista bloginsa sivuilla vai olimmeko tavanneet lyhyesti joskus jossakin.  Asia jäi valitettavasti tarkistamatta. 

Vuosaaren sataman olen nähnyt aikaisemmin vain yläilmoista lenkkeillessämme Vuosaaren huipun luontopolulla, mutta nyt tämä valtava satama-alue erilaisine nostureineen ja kontteja liikuttelevine koneineen näkyi lähietäisyydeltä. 

Laivan seinällä oli minulle uutta tietoa Itämeren muovisaasteesta. 

Sää oli sateinen, kun ajelimme 2,5 tuntia pysähtymättä Muugan satamasta Toilaan. Olin saanut Viro-tärpit Facebook-ryhmästä vihjeitä lounaspaikaksi matkan varrella, mutta menimme perille pysähtymättä.

Majapaikkamme Villa Meretare on vuonna 1904 valmistunut huvila Toilassa 175 kilometriä Tallinnasta ja 46 kilometriä Narvasta ja Venäjän rajasta. Huvilan oli rakennuttanut alkujaan liikemies Grigori Jelissejev, joka omisti myös Orun puistossa olleen nyt jo tuhoutuneen linnan. Kummatkin rakennukset suunnitteli arkkitehti Gavril Baranoskilt. 

Talon suomalainen emäntä ja omistaja Jaana Nurro oli hankkinut tuttavaporukan kanssa tämän 1200 neliön rakennuksen vuonna 2000 yhteiseksi remonttikohteeksi.  Pian kävi niin, että mukana oli enää Jaana ja isänsä, mutta vuonna 2006 huvilan yhdeksän majoitushuonetta saatiin valmiiksi ja tarjolle 20:lle majoittujalle.  Jaanalla, irlantilaisella miehellään ja kahdella isolla koiralla on oma asunto huvilan tornissa.

Huvilan kaikki majoitushuoneet ovat keskenään erilaisia, mutta niissä on kylpyhuone, joista useissa on lattialämmitys.  Se tuntui mukavalta sateisina päivinä, joten kengät ja sadevaatteet kuivuivat siellä nopeasti. Huoneissa oli myös vedenkeitin ja tarjolla kahvia ja teetä. 

Yleiset tilatkin oli kalustettu hauskasti, perityillä ja vanhana ostetuilla kalusteilla. Alakerrassa oli saunatilat sekä oleskelutila, mutta näitä emme ehtineet käyttää reissumme aikana. 

Aamiaisen sai nauttia päivittäin noutopöydästä kauniissa ruokasalissa.  Alkujuomana oli terveellinen inkivääri-porkkana shotti ja tarjolla oli myös herkullista paahdetuista kaurahiutaleista valmistettua puuroa.  Nämä "röstitud jämedad kaerahelded" ovat juuri samoja, joita tyttäremme Milla ja Heli toivovat aina tuliaisiksi Viron matkoilta. Oli toki myös muuta lämmintä syötävää, kuten eri tavoilla valmistettuja kananmunia, pekonia, makkaroita, lihapyöryköitä yms. sekä  aamulla paistettua pähkinäleipää, leikkeleitä, vihanneksia ja muita kylmiä herkkuja. 

  

Ensimmäiselle illalliselle hurautimme autolla vajaan parin kilometrin päähän Toila Spa hotellin Mio Mare ravintolaan.  Alkupalaksi valitut herkulliset küüslauk-leivät, pienet suolakurkut ja majoneesidippi olivat aterian paras osa, koska pääruoaksi ei ollut saatavilla Peipsijärven kuhaa, vaikka se luki ruokalistalla. Valitsin lohta ja juureksia. 

Tiistaina 10.6.2025 lähdettiin heti aamiaisen jälkeen noutamaan polkupyörää vuokralle Toila Spa hotellista.  Hinta oli 10 euroa / vuorokausi eli tiistaiaamusta perjantai-iltaan 40,- euroa.  Toimme vaihteettoman mummonpyörän oman majapaikkamme pihaan auton perään kiinnitettynä, siksi poseerauskuvassa ei ole päässäni kypärää, jonka otin matkalle mukaan. Lainapyörä oli uudehko ja hyväkuntoinen, mutta olihan sillä hiukan raskasta polkea, kun olen tottunut ajamaan sähköavusteisella pyörällä kesästä 2019 lähtien. 

Ajelimme lähes päämäärättömästi ;)  Toilan lähettyvillä, silti tarkistaen välillä puhelimen kartasta sijaintimme.  Ihailimme vanhoja kivirakennuksia, kukkaniittyjä, puukasoja talojen pihoilla, rantatörmiä Saka - Toila tien varrella, jättilaisvalkovuokkoja ei vaan arovuokkoja,  karhunlaukkakasvustoja jne. 

Suvilatien risteyksessä oli bussipysäkille tuotu pari nojatuolia ja pöytä.  Valitettavasti tuolit olivat märkiä, joten eväiden nauttiminen tällä paikalla ei houkuttanut.  Usein olemmekin pysähtyneet bussipysäkin katoksen penkille syömään eväitä. 

Lounaspaikaksi valikoitui pellon laita Uikalan lähellä.  Paikalla oli komeita kiviä, joiden päälle kiipesimme.  Reissukumppanit pääsivät kuvaan asetellessaan istuinalustoja kivien päälle ja minä ihailin puhelimen kameran linssin läpi edessäni olevan kiven pintaa, jossa kasvoi lukuisia erilaisia sammaleita ja jäkäliä. 

Päällystämättömältä Metsävahitieltä saavuimme päällystetylle Jõhvi-Uikala tielle ja taas piti tarkistaa puhelimen kartasta suunta. 

Saka-Toila tien risteyksessä olemme olleet aikaisemminkin, kun majoituimme kesällä 2015 Sakan kartanossa. Hevosia oli silloinkin tällä samalla laitumella. Nyt ajoimme risteyksestä itään kohti Toilaa, kymmenen vuotta sitten oli suuntana länsi ja Saka. Valaste juga eli putous nähtiin edellisellä reissulla, nyt emme sinne ajaneet.

Tien varrella oli varoituskylttejä rantatörmästä sekä jalankulkijoille että autoilijoille. 

Reitti takaisin kohti majapaikkaa kulki Toilan vanhemman asutuksen ohi. 

Päivän illallinen syötiin Vana Fregati Pubissa  muutaman sadan metrin päässä Villa Meretaresta.  Alkupaloiksi otettiin kaikille yhteisesti valkusipulileipiä ja bataattiranskalaisia ja pääruoaksi oli minulle lisää ranskalaisia juustototäytteisen broilerin kanssa. 

Keskiviikkona 11.6.2025 otettiin pyöräilysuunnaksi itä ja aluksi Oru-puisto.  Puiston paviljongista oli hieno näkymä Pühajoen laakson yli kohti paikkaa, jossa oli ollut Grigori Jelissejevin rakennuttama linna.  Jelissejev oli yksi Venäjän rikkaimmista kauppiaista.  Linnan suunnitteli arkkitehti Gavril Baranoskilt. Samat herrat olivat majapaikkamme Villa Meretaren alkuperäinen rakennuttaja ja suunnittelija. 

Ajoimme Toilan rannalle, jossa ei vielä näkynyt uimareita tai auringonpalvojia, olihan lämpötila vain reilun 10 asteen tienoilla.  Pühajoki laski sataman viereen ja joen yli vievältä sillalta lähdimme nousemaan joen toiselle puolelle.

Osan matkaa jouduimme taluttamaan pyöriä, sillä nousu oli niin jyrkkä, että sähköpyörälläkin ajo olisi saattanut olla hankalaa. Jätimme pyörät tien varteen ja lähdimme kulkemaan kohti kartalla mainittua luolaa.  

Luolan luota löysimme infotaulun:  "Luonnonluolia jäljitteleviä keinotekoisia luolia rakennettiin puistoihin ja ne koristeltiin usein ylellisesti. Luolan kolme eri korkeuksilla sijaitsevaa graniittiseinää näyttävät siltä kuin täällä olisi aikoinaan ollut luola.  Merinäköala on jätetty pensaiden ja puiden peittämäksi.  Luolan graniittipenkkien syleilyssä istuja voi viipyä pitkään."  

Reissukumppani istahti penkille valokuvauksen ajaksi, mutta pian jatkoimme matkaa.   

Rantatörmälle rakennetusta "pääskysenpesä"-paviljongista oli näkymät alas rantaan ja merelle. 

Puistossa olleen palatsin puutarha on vierailun arvoinen. Vuonna 1899 sinne valmistuneen linnan puistoineen ostivat 1934 kolme virolaista tehtailijaa ja lahjoittivat sen kesäasunnoksi presidentti Konstantin Pätsille, jonka patsas seisoo puistossa.  Rakennus tuhoutui toisessa maailmansodassa.  

Puisto levittäytyy 105 hehtaarin alueelle ja sen korkeuserot ovat yli 40 metriä. Puiston ensimmäiset luonnokset on tehnyt riikalainen puutarhasuunnittelija Georg Kuphaldt.   Siellä kasvaa 270 eri puuta ja pensasta, joten se onkin yksi Viron runsaslajisimmista arboretumeista.  Suurin osa lajeista on virolaisia.  Vierasperäiset lajit ovat tavallisesti eurooppalaisia, mutta mukana on myös Kauko-Idän ja Amerikan lajeja.  Puiston kauniisti aidatulta terassilta näkyy Pühajoen toisella puolella oleva  paviljonki, josta kävimme alkumatkasta katselemassa maisemia.   

Pihan terassin alapuoella on Höbeallikan eli hopeisen lähteen luola. 

Oru-puistosta jatkoimme pyöräilyä kohti itää ja Vokan kauppalaa kauniissa maalaismaisemissa.  Teillä ei näkynyt montaakaan liikkujaa lisäksemme, ei autoja eikä polkupyöriä. 

Lounaseväitä kiipesimme nauttimaan pellon laidalle kasatun kivikasan päälle, josta oli kauniit maisemat ympäristöön. Myös lähellä oli katsottavaa, sillä kivissä näkyi paljon fossiileja.  

Matka jatkui kohti  karttaan merkittyä Toila Voka manoria / kartanoa.  Varhaisin merkintä Vokasta on vuodelta 1426.  Vuonna 1626 kartanon osti Narvan pormestari Johann Fock ja saksaksi se sai nimen Fockenhof, josta vironkielinen nimi Voka on peräisin. 1800-luvun alussa rakennettu Vokan kartano oli yksi klassisen arkkitehtuurin huomattavimmista esimerkeistä.  Valitettavasti rakennus tuhoutui sodan aikana 1944.  Nyt oli alueella nähtävissä kartanon kuva, vanha kivinavetta sekä kapakkarakennus, Kõrts Mõisa ait, Voka.

 

Kiersimme pienen Voka paisjärven, jonka läpi virtaa Vokajoki. Rannoilla näkyi useampia kalastajia. 

Vokan keskustassa pistäydyimme kaupparakennuksessa, jonka päätyseinässä oli upea muraali ja vastapäisessä puistossa koristeena vanha traktori.

Pühajõen kirkkoa lähestyttäessä näkyi  pellolla komeaa karjaa.  Pühajõen kylä mainitaan ensimmäisen kerran Tanskan arviointikirjassa vuonna 1241.  Ensimmäinen kirkko rakennettiin Jõhvin seurakunnan apukirkoksi vuonna 1467, mutta sitä ei tiedetä purettinko vai tuhoutuiko se.  Nykyinen puukirkko valmistui vuonna 1894. Kirkon lähellä on kaunis hautausmaa. 

Illalliselle menimme Toilan sataman ja rannan välissä olevaan Toila Mereresto ravintolaan. Netissä suositeltiin varauksen tekemistä sinne ja onneksi olimme sen tehneet.  Ravintola tuntui olevan kovin suosittu.

Rannan ajopuut ja pienet sileäksi hioutuneet kivet ansaitsivat päästä valokuvaan.

 

Torstaina 12.6.2025 ajelimme autolla Peipsijärven rannalla ja kävimme Kuremäen upeassa Pühtitsan nunnaluostarissa, juttu ja kuvia linkin takana. 

 

Perjantaina 13.6.2025 aamupäivällä lähdin polkemaan pyörällä karttaan merkittyä Terviserada / Health trackiä pitkin, kun matkan reissukumppanit lähtivät Toilan ulkopuolelle hieman pidemmälle lenkille. 

Majapaikkamme nurkan takana oli kaunis rannan kivistä koottu veneen muotoinen taideteos.  Puu kasvoi veneen takana eikä sen keskellä, vaikka kuvasta voisi niin luulla. Lähellä oli pari muuta litteistä kivistä tehtyä rakennusta, jollaisia meillä kotinurkilla ei näy.

Puiston lounaisnurkassa on kahvila, jonka vieressä kaksi jääkarhua vartioivat kulkuväylää. Siitä tie jatkui kohti Toilan laululavaa, joka on yksi Itä-Virumaan suurimmista konserttipaikoista.  Rakennus avattiin kesäkuussa 1995. 

Vuolaana virtaavan Pühajoen ylittävän sillan jälkeen näytti laululavan takaosa aivan linnalta. 

Orun puistosta on löydetty ympärysmitaltaan 26,2 metrin kokoinen kivi.  Kartalla näkyy nimi: The Rock of the park.  Pegmatiittigraniittikivi on pääosin maan alla ja siitä näkyy vain 1,7 metriä maanpinnan yläpuolella.  Kiven uskotaan olevan muinainen virolainen uhrikivi, jonka pinnalla näkyy edelleen muinaisten tulipalojen jälkiä. Kerrotaan, että Jelissejevin aikana kalliolla tanssittin kadrillia puisto- ja kukkafestivaaleilla.  Kiveen kaiverretussa tekstissä kerrotaan, että polku ja sen vieressä oleva silta rakennettiin vuonna 1901. 

Puistossa on hollantilaisten lehmusten kuja.  Lehmusten tyvet on muotoiltu pahkaisiksi ajan muodin mukaisesti.  Kujan toisessa päässä on kahden graniittikarhun koristama portti. 

Puistosta tie laskeutui kauniin sillan yli Pühajoen toiselle puolelle Toilan sataamaan ja rannalle, jossa kävimme jo edellisenä päivänä.

 

Aamupäivän pyöräilyn jälkeen palautin vuokrapyöräni Toila Spa hotelliin ja iltapäivällä lähdimme autolla Kohtla-Nõmmeen Viron kaivosmuseoon ja Sillamäen kaupunkiin, josta kerron samassa postauksessa kuin matkasta Peipsijärvelle. 

Lauantaina 14.6.2025 pakkattiin Jaana emännältä kotiinviemiseksi saatu pähkinäleipä ja kaunis liina sekä reissaajat tavaroineen ja ystäväpariskunnan pyörät heidän autoonsa ja lähdimme ajamaan kohti Tallinnaa. 

 

Tämä oli ensimmäinen reissu, jolloin olin pikkuauton kyydissä Viron maanteillä.  Busseilla ja junilla olen matkustanut Virossa usein. 

Tie oli hyvä koko matkan ajan ja Tallinnan sataman D-terminaaliin Eckerö Linen Finlandia laivan lähtöselvitykseen löysimme hyvin perille puhelimen navigaattorin ja katujen yllä olevien ohjekylttien avulla.

Satamassa oli tuttuun tapaan paljon ikäisiämme moottoripyöräilijöitä, mutta polkupyöräilijöitä ei näkynyt.  Pyörällä olisikin ollut hankalaa ajaa jyrkkää ramppia pitkin m/s Finlandia laivaan.

Matkustajakortin saimme autojen lähtöselvityskioskista, mutta hyttikortti eli hytin avain piti ladata Eckerö Linen sovelluksesta puhelimiin ja siinä meillä jokaisella oli ensin pientä hankaluutta.  Onnistuihan se, kun annoimme mielessämme periksi, että tähän on maailma mennyt ja puhelimen avulla asiat on nykyään hoidettava.

Hytti tuntui hiukan tilavammalta eli käytävä vuoteiden välissä oli leveämpi kuin Finbo Cargo laivassa tai jopa Viking Linen tai Tallink Siljan laivoilla.  Siltä siis tuntui, mutta mittauksia emme tehneet.

Tallinnan satamassa kävimme katsomassa laivan kannelta kaupungin muuttunutta siluettia.  Kun vuonna 1975 kävimme Ilpon kanssa ensimmäistä kertaa Tallinnassa oli keskustassa ainoastaan yksi uusi korkea rakennus eli vuonna 1972 valmistunut Viru Hotelli.

Helsinkiä lähestyessämme näkyi merellä kaiketi purjehduskilpailun osallistujia ja Pihlajasaaressa oli alkukesän lämpimimpänä päivänä runsaasti auringonpalvojia.

Tähän vielä lainaus Ilpon Facebook-päivityksestä:

Mikä tekee retkestä onnistuneen? Ensin tietenkin kohde, Viro.

 

Selittääkö Suomen ja Viron kallioperät asiaa? Kallioperät poikkeavat väkevästi toisistaan. Suomen puolella on graniitteja, gneissejä ja liuskeita - peruskalliota.  Virossa peruskallio on puolestaan satojen metrien syvyydessä ja sen päällä kerrostuneita sedimenttikiviä, kalkkikiveä, hiekkakiveä ja savea.

 

Me tulemme Viroon taigalta.  Maaperä on meillä vähäravinteista ja hapanta.  Virossa kaikki on toisin.

Virossa on suotuisa ilmasto ja maaperä jalopuiden kasvulle.

Virossa on jaloja lehtipuita mm. tammi, vaahtera, jalava, lehmus, saarni ja pähkinäpensas.  Minä ihastuin tällä retkellä hevoskastanjaan, hobukastaniin ja punapähkinäpensaaseen. Uusi tuttavuus minulle, kaunis kuin mikä.

 

Kun tulemme Suomesta Viroon muutumme happamista jaloiksi.

Matkaaja muuttuu kartanonherraksi ja -rouvaksi asuessaan arvorakennuksissa.  Mitä vanhempi on majapaikka sen parempi.

 

Hallintonsa vakiinnuttamiseksi sekä ritarikunnat että hiippakunnat alkoivat jakaa valloitettuja maa-alueita saksalaisperäisille vasalleille. Näin syntyivät Viron ensimmäiset kartanot.  Vuoden 1500 jälkeen kartanoiden perustaminen sai aivan erityistä vauhtia.  Keskiajan loppuun mennessä Virossa oli jo lähes 500 kartanoa.  Kun Saarijärven Paavot raivasivat soita pelloiksi, virolaiset raatoivat maaorjina kartanoherrojen mailla. 

 

Onnistuneen matkan tärkein syy on minusta minimisuunnittelu etukäteen.  Tälle matkalle oli ajateltu etukäteen oikeastaan majapaikka ja retki Peipsille.  Peipsin retkenkin tarkempi suunnittelu syntyi oikeastaan autossa: Kuremäen luostari, Agusalun kansallispuiston opastuskeskus, Peipsijärven ranta ja Kallasteen hiekkakivitörmä törmäpääskyineen. 

 

Myöskään säätä ei kannata liikoja tuijotella. Meillä oli sadepäiviä neljä, mutta ei se paljoa meitä haitannut.

Tärkeää on tietenkin seurue.  Resilienssiä voidaan joskus porukassa tarvita. Pieniä vastoinkäymisiä sattuu, mutta aina niistä selvitään.  Tärkeintä on, että saa olla oma itsensä; kaikkine puutteineen.  Tietenkin on mukavaa, kun kaikki haluavat oppia uutta. Kaikki ovat kiinnostuneet kaikesta, mitä Virosta löytyy ja tapahtuu.

 

Näkyikö Venäjän vaikutus nyt enemmän.  Ei.  Tietenkin sitä mietti, kun olimme aivan Venäjän rajan lähellä, mitähän tuolla rajan takana oikein puuhataan.  Itä-Virun ravitoloiden ruokalistat alkoivat monesti venäjänkielisinä.

Wikipedia kertoo:  Viron venäläiset ovat Viron toiseksi suurin etninen ryhmä. Viron venäläisiä on vuoden 2024 Viron tilastolaitoksen tietojen mukaan 296 268.  Heistä vuonna 2024 79 332 on Venäjän kansalaisia, ja 63 109 on vailla minkään valtion virallista kansalaisuutta.  Vuosina 1945–1991 vironvenäläisten määrä kasvoi 23 000 hengestä 475 000 henkeen ja slaavilaisväestö kaikkiaan 551 000 henkeen, 35 prosenttiin väestöstä.

 

Me emme oikeastaan nähneet mitään Venäjän erityistä vaikuttamista. Ehkäpä turisti ei sitä huomaa. Virolaisia sotilasajoneuvoja näimme yhdessä paikassa.

Taas muistuteltiin mieleen: Yksityisalue viroksi on eramaa tai eravaldus. 

Tästä Viron vierailusta on tulossa vielä juttu autoretkistä Peipsijärven rannalle sekä Kohtla-Nõmmen kaivosmuseoon ja Sillamäen kaupunkiin. 

Blogistani löytyy vihjeitä ensikertalaisille pyörällä Viroon menijöille sekä toistakymmentä matkakertomusta pyörämatkoilta eri puolilta Viroa.

Viroon polkupyörien kanssa laivalla ja junalla