Helsinki - ruokamatka Kaukasuksen makujen maailmaan

Syys- lokakuun vaihteeseen varattu  matka Kaukasukselle ei sitten toteutunut, mutta ruokamatkalle onneksi pääsi Helsingissä ja ehkä Kaukasuksellekin pääsee vielä joskus. 

Googlen mukaan Helsingistä löytyy neljä georgialaista ravintolaa. Päätimme lähteä lauantailounaalle polkupyörillä, joten Ville Haapasalon Purpur-ravintola Rikhardinkatu 4:ssa eikä Georgian Kitchen Albertikatu 7:ssä  houkuttanut tällä kerralla keskustapyöräilyn takia. Otimme suunnaksi Grand Georgia ravintolalaivan Hakaniemenranta 11:ssä, mutta harmiksemme siellä oli yksitystilaisuus, josta nettisivuilla ei ollut mitään mainintaa.  Emme tosin olleet edes yrittäneet tehdä pöytävarausta. 

Päätimme ajaa katsomaan pääsisimmekö Georgian House ravintolaan Hämeentie 62:ssa. Se on ensimmäinen georgialainen ravintola Helsingissä. 

Kuva otettu bussin ikkunan läpi

Olemme usein kulkeneet bussilla ravintolan ohi ja mielessä on ollut siellä käyminen, mutta se on aina jäänyt odottamaan tulevaisuutta.  Georgialainen / gruusialainen ruokakaan ei ole ollut tuttua ennen Kazakstanin Almatyssä nauttimaamme herkullista illallista. 

Georgian House ravintola ei ole vilkkaalta Hämeentieltä katsoen kutsuvan näköinen, mutta sisällä oli mukava tunnelma ja palvelu sekä ruoka olivat erinomaisia. Pöytävarauksen tekeminen on suositeltavaa.  Me onnistuimme saamaan viimeisen vapaan pöydän lounasaikaan. Tosin korona-aika vaikutti siihen, että asiakkaita ei otettu ravintolasaliin niin paljoa kuin tavallisesti. 

Alkupalaksi halusin ehdottomasti khachapuri leipää, johon olin tutustunut Almatyssä.  Tilasimme megruli khachapurin eli talon juustolla täytetyn ja kuorrutetun lämpimän leivän.  Leivän kanssa otimme phkali valikoiman.  Ne olivat herkullisia pieniä tahnakasoja, jotka sisälsivät pinaattia, vihreitä papuja, saksanpähkinää, valkosipulia sekä georgialaisia mausteita ja yrttejä.  Ruokajuomiksi valitsimme Tarhuna eli rakuuna limonadia ja Borjomi mineraalivettä. 

Pääruoaksi tarjoilija suositteli Tshashushulia eli matalassa lämpötilassa pitkään haudutettua naudanlihaa.  Kastike sisältää tomaattia, tulista punaista paprikaa, sipulia, valkosipulia, pippuria ja runsaasti tuoreita yrttejä.  Se suositeltiin syötäväksi khachapuri leivän kanssa. 

Yli kuuden hengen seurueille on ravintolassa tarjolla georgialainen supra-menu.  Ruoat tuodaan pöytään georgialaiseen tapaan isoilla tarjoiluastioilla.  Ensin kylmät-, sitten lämpimät alkuruoat, seuraavaksi pääruoat ja lopuksi jälkiruoat. Tällainen menu tekee mieli mennä nauttimaan joskus myöhemmin. 

Seuraavana lauantaina oli vuorossa bussi- ja raitiovaunumatka Punavuoreen armenialaiseen ravintolaan. 

Poistuimme raitiovaunusta Viiskulman ja Fredrikintorin välillä ja Fredrikintorin terassiravintolat veivät jo mielen kaukomaille. 

Armenian House ravintolan sisäänkäynti Punavuorenkatu 3:ssä ei näyttänyt kovin houkuttelevalta ja se saattaa jäädä satunnaiselta ohikulkijalta huomaamatta. 

Ravintolan sisätilat olivat viihtyisät.  Tällä kerralla olimme tehneet etukäteen pöytävarauksen ja  pääsimme vapaasti valitsemaan pöydän, johon halusimme istuutua.  Ravintola rupesi täyttymään vasta nauttiessamme jo alkuruokia. 

Armenian House ravintola on ensimmäinen armenialainen ravintola Helsingin keskustassa ja se on perustettu vuonna 2019.  Kerroimme tarjoilijarouvalle, että tulimme ravintolaan syömään armenialaista ruokaa, koska meidän piti olla juuri tähän aikaan Armeniassa, mutta emme päässeet matkalle koronan takia.  Hetken kuluttua ravintolan omistajakokki tuli juttelemaan kanssamme.  Hän kertoi olleensa Suomessa lähes 20 vuotta.

Ruokajuomiksi valitsimme Ijevan Nur granaattiomenamehua sekä Bjini mineraalivettä.  Alkuruoaksi suositeltiin herkullisella moussella täytettyjä munakoisorullia, jotka sisälsivät smetanaa, valkosipulia, yrttejä ja saksanpähkinää (kuva jutun alussa) sekä talon leivän kanssa Adjika maustekastiketta, joka oli tehty paprikasta, sipulista, valkosipulista ja armenialaisista mausteista.

Pääruoaksi otin suosituksen mukaan Khorovac khozi annoksen, joka sisälsi saviuunissa grillattua possun kasleria, tosi herkullista paistettua perunaa, salaattia, granaattiomenakastiketta, jotakin jugurttikastiketta sekä ohutta pehmeää lavash-leipää. 

Ilpo valitsi itselleen Lammas-nauta qabab-annoksen, joka sisälsi lammas-nauta jauhelihavartaat, tuoretta salaattia, herkullista kastiketta, paistettuja perunoita ja lavash-leipää. 

Jälkiruoaksi otin tavallisen suodatinkahvin kanssa vaniljajäätelöä ja perinteisen armenialaisen hyvin sokerisen Gata-leivonnaisen. 

Ilpo halusi maistaa kahvia armenialaisittain sekä Aprikoosi Ararat juomaa. 

Viidelle asiakkalle olisi tilattavissa armenialainen pöytä, joka sisältää maukkaita ja monipuolisia alku- ja pääruokia. Tämäkin menu houkuttaa ja ehkä pääsemme nauttimaan sellaisenkin joskus myöhemmin. 

Azerbaidžanilaista ravintolaa ei Helsingistä löydy, joten ei auta kuin toivoa, että pääsemme toukokuun lopulla lähtemään varaamallemme Albatros Travelin Kaukasuksen kiertomatkalle , jotta pääsemme tutustumaan kaiken muun mielenkiintoisen ohella myös sen maan ruokakulttuuriin. 

Sipoonkorven kansallispuisto

Sipoonkorven kansallispuisto on yksi Suomen uusimmista kansallispuistoista. Ehdotuksen puiston perustamisesta tekivät Suomen luonnonsuojeluliitto ja Natur och Miljö järjestöt.  Puisto avattiin virallisesti 27.8.2011 ja se oli silloin Suomen 36. kansallispuisto. Nykyään kansallispuistoja on 40 ja monilla tutuilla on suunnitelmissa käydä niissä kaikissa. 

Puisto sijaitsee Helsingin, Vantaan ja Sipoon alueilla ja Helsingin keskustasta sinne on matkaa vain 20 km.  Kuluneena kesänä siellä tuli käytyä useampaan kertaan niin autoilevien koiraharrastuskavereiden ja koirien kanssa kuin pyöräillen Ilpon kanssa. 

Kansallispuiston maasto on vaihtelevaa ja korkeuserot ovat suuria, mutta sinne on rakennettu portaita ja kaiteita helppottamaan kiipeämistä. 

Sipoonkorven kansallispuiston alueella on erilaisia metsiä ja soita. Puisto on sekoitus erämaata ja kulttuurimaisemaa. 

Sieltä löytyy uudempia ja vanhempia ihmisten kädenjälkiä. Puistoon on rakennettu myös keittokatoksia, laavuja, tulentekopaikkoja ja kuivakäymälöitä. 

Polkuja ja teitä on monentasoisia.  Osa soveltuu rauhalliseen pyöräilyyn ja pyörätuolin tai lastenvaunujen kanssa kulkeville. Mutta osa kapeista poluista on päässyt kulumaan niin pahasti, että puiden juuret ovat täysin esillä ja kulkiessa on katsottava vain jalkoihin, ettei jalka lipsahda juurakkoon ja tasapainon pettäminen aiheuta kaatumista. 

Maastopyöräilijät ovat myös löytäneet tiensä kansallispuiston alueelle.  Heidän jäljiltään polut leviävät varsinkin kosteilla paikoilla ja maasto kärsii muutenkin. 

Metsähallituksen Luontoon.fi sivustolta löytyy Sipoonkorven kansallispuistosta  runsaasti tietoja ja ehdotuksia eripituisiksi reiteiksi.  Syys- lokakuun vaihteen reilun 13 kilometrin ja kahvitaukoineen neljän tunnin koiralenkki Sipoonkorvessa lähti liikkeelle Kuusijärven pysyköintialueelta.  Kuljimme Bisajärven pohjoisrantaa ja teimme kierroksen Kalkinpolttajanpolkua pitkin.  Askelia kertyi Polar A370 aktiivisuuskellon mukaan 35734 ja ikäiseni ja painoiseni liikkujan päivän liikuntatarpeesta tuli täytettyä 622 %.  Lenkkikaverin Garmin-kello jätti hänen puhelimeensa muistoksi ylle liitetyn kartan. 

Kuusijärven ulkoilualueen pysäkointipaikalta kuljetaan kansallispuiston alueelle uutta siltaa pitkin. Sillan kaiteita koristavat kasvi- ja eläinaiheiset koristeleikkaukset. Kuvat hienoista koristeleikkauksista jäivät ottamatta, koska retkien päätarkoitus oli reipas lenkkeily koirien kanssa. 

Ilpon kanssa ajoimme pari kertaa Vanhaa Porvoontietä pitkin Kuusijärvi - Sipoonkorpi sillan alitse pyöräillessämme Vantaan ja Sipoon maaseudulla.   

Osa näistä perinnemaisemista saattaa jopa kuulua kansallispuistoon.  Puiston rajoja ja kuvauspaikkoja en kovin tarkasti tutkinut.  Maisemasta tuli mieleen Viro ja  Lahemaan kansallispuisto maan pohjoisosissa, jossa kävin ensimmäistä kertaa kesällä 1981Suomen luonnonsuojeluliiton delegaation kanssa.  Silloin taisimme hieman ihmetellä kansallispuistoa, johon kuului myös kulttuurimaisemaa eikä ainoastaan erämaata kuten siihen asti oli suomalaisissa kansallispuistoissa.  Suojelun arvoisia ovat nämäkin maalaismaisemat ja on hienoa, että tällaista maisemaa löytyy pääkaupunkiseudulta ja sinne pääsee tutustumaan polkupyörällä.  

Pyöräreissu Keilaniemestä Laajalahden ympäri ja Meilahden kautta kotiin

Pyöräretki Espoon Laajalahden ympäri nauttien syksyn väreistä oli mukava lisä kesän retkiin.  Edellisestä pyöräilystä niillä seuduilla ehti kulua 45 vuotta. Asuessamme opiskeluaikoina Lehtisaaressa tulivat  Otaniemi ja Laajalahden sekä Munkkiniemen rannat tutuiksi. 

 

Ikkunastamme näkyi 70-luvun puolivälissä valmistumassa ollut ensimmäinen suomalainen pilvenpiirtäjä Nesteen pääkonttori eli Raaden hammas.  Muuten Keilaniemi oli pelkkää metsää.  Nyt on Keilaniemeen noussut tiivis työpaikka-alue ja metrollakin on siellä asema.  Tulimme pyörinemme paikalle metrolla Myllypurosta.

 

Vuonna 1966 valmistunut Dipoli muistuu mieleen erilaisista kokouksista ja muistaakseni myös discosta vaikka  TF-Discossa eli Täffällä tuli käytyä useammin. 

Espoon rantaraitin hyväkuntoiset kevyenliikenteen väylät kiertävät Laajalahden länsirantaa lähes Tarvaspäähän asti vaikka reitti ei näy kokonaisuudessaan googlen kartassa. Maarin lintutornin eli Laajalahden lintutornin läheisyydessä näkyi paljon lintuharrastajia kaukoputkineen ja kameroineen.  Onnekseni Ilpon lintuharrastus keskittyy Koillis-Helsinkiin, joten emme pysähtyneet lintutornille. 

Rantaniityllä näkyi myös kyyttöjä, jotka ovat siellä kesätöissä pitämässä niittyjä avoimena, kertoo Länsiväylä-lehti.  

Villa Elfvik on Espoon kaupungin ympäristövalistuskeskus.  Rakennus tuli Espoon kaupungin omistukseen vuonna 1985 ja sen käyttötarkoitukseen pääsivät muistaakseni vaikuttamaan paikalliset luonnonsuojelijat.

Turunväylän eteläpuolella ihmettelimme valtavia tietöitä, kunnes huomasimme murskeen päällä kiskoja ja tajusimme, että sielläkin oli Raide-Jokerin työmaa, kuten kotimme lähellä Viikissä. Kuva jäi ottamatta.  Ajauduimme ennen Gallen-Kallelantietä pienelle polulle, joka lopulta päättyi umpikujaan ja I maailmansodan aikaiseen linnoitusalueeseen.  Tietoja löytyy mm. Museoviraston  ja YLEn sivuilta.

Tarvaspäästä löytyi kahvila ja Gallen-Kallelan museo, joita kumpaakin ihailimme vain ulkoa päin. 

Lähestyttäessä Läntistä Tarvonsiltaa näimme ensin viimeistelyvaiheessa olevan uuden sillan, mutta olihan siellä vielä vanhakin silta jäljellä, jonka muistin vuosikymmenten takaa. Ilpo muisteli 60-luvun loppua katsellessaan metsikköä Tarvontien toisella puolella. Siellä hän oli nähnyt elämänsä ensimmäisen valkoselkätikan.  

Katsoessamme etelään näkyi siellä todennäköisesti vanha Raaden hammas, entinen Nesteen pääkonttori ja kuvassa oikealla Otaniemen vesitorni. 

Polkeminen jatkui ali entisen Koneen pääkonttorirakennuksen, joka oli kokenut muodonmuutoksen muuttuen asuinrakennukseksi. Munkkiniemessä kiertelyn jälkeen oli vuorossa pistäytyminen Allergiasairaalassa, joka oli syy koko pyöräreissulle. 

Alkoi olla jo päiväkahvin aika ja niinpä ajoimme lähelle Seurasaaren siltaa ja lukitsimme pyörät Meilahdessa Villa Angelican pihaan. Mainoskyltti talon edessä ei luvannut hyvää ja kun sisällä huomasimme, että kuppi kahvia maksoi 5,- euroa ja pieni pala piirakkaa 11,- euroa päätimme jatkaa matkaa eteenpäin.  

Ajoimme Stenbäckinkatua pitkin ohittaen Milla-tyttäremme työpaikan Uuden lastensairaalan. Aika värikäs ja näyttää kakulta, sanoi Ilpo. 

Stenbäckinkadulla, lähellä Mannerheimintietä olimme ohittaa Cafe Korvarin, mutta onneksemme pysähdyimme ja menimme sisään nauttimaan kahvit, täytetyt sämpylät ja yhden korvapuustin puoliksi. Nämä saimme melkein samalla hinnalla kuin olisimme saaneet yhden piirakkapalan Angelicassa. Palvelukin oli erinomaista.  

Taivas pysyi harmaana myös kotimatkamme ajan, mutta yhtään vesipisaraa emme saaneet päällemme.  Taas tuli mieleen, että ilman sähköpyörää en olisi tällaiselle lähes 40 kilometrin pyöräreissulle lähtenyt.