Tulivuorenpurkaus Saint Vincentin saarella 2021

Olimme viisi vuotta sitten Saint Vincentin saarella ja tuntuu jostain syystä tavallista pahemmalta lukea tällaisen alueen luonnonkatastrofista, jossa on päässyt käymään. 

Kun luin tai kuulin ensimmäiset uutiset La Soufrière tulivuorenpurkauksen tuhkapilvistä sekoitin mielikuvissani paikkakunnat ja saaret.  Saint Lucialla on Soufrière niminen pieni kaupunki Piton vuorten lähellä.  Siellä kävimme katsomassa Diamond kasvitieteellistä puutarhaa ja putousta sekä niiden lähellä Sulphur Springsin kalderaa eli tulivuoren romahtamisesta syntynyttä kulhon muotoista tuliperäistä muodostumaa.  Sulphur Springs on Wikipedian mukaan maailman ainoa drive in-tulivuori. Aivan sen viereen pääsee ajamaan autolla.  Ensimmäiset mielikuvat olivat, että tällä alueella tulivuori on nyt purkautunut tavallista höyryämistä huomattavasti pahemmin. 

Edelliset kuvat ovat Saint Lucian Diamond puutarhasta ja putoukselta sekä Sulphur Springsin alueelta ja Soufrièren kaupungista, jonka takana ovat Saint Lucian kuuluisat Piton vuoret. 

Aikaisin perjantaiaamuna 9.4.2021 alkanut voimakas tulivuorenpurkaus tapahtuu Saint Vincentin saaren pohjoisosassa 1234 metriä korkealla La Soufrière tulivuorella.  Räjähdysmäinen purkaus aiheutti pahimmillaan 10 kilometrin korkuisen tuhka-  ja savupilven, joka haittaa näkyyyttä muillakin Saint Vincent & Grenadiinit saarivaltioon kuuluvilla saarilla sekä Saint Lucialla, Barbadoksella ja Grenadassa.  Tulivuoren tavallista voimakkaampi aktiivisuus alkoi jo joulukuussa.

Purkaus on ensimmäinen vuoden 1979 jälkeen ja saaren tuhoisin purkaus on tapahtunut vuonna 1902, jolloin kuolonuhreja oli yli 1600.  Asiantuntijoiden mukaan nykyinen purkaus voi kestää useita kuukausia.  Vuoren läheltä on evakuoitu toistaiseksi  noin 20 000 ihmistä ja suuri osa 29 kilometrin pituista ja maksimissaan vajaan 18 kilometrin levyistä saarta on peittynyt tuhkaan. 

Rinne E T Joshua lentokentän pohjoispuolella

Me asuimme Saint Vincentillä pääkaupunki Kingstownin eteläpuolella Arnos Valen alueella vain kahden kilometrin päässä saaren kansainväliseltä E T Joshua lentokentältä, jonne asti tuhkasade oli uutisten mukaan viikko sitten yltänyt. 

Omat retkemme eivät ulottuneet La Soufrière tulivuorelle asti, mutta hotellissamme oli kanadalainen seurue, joiden huomasimme lähtevän parina aamuna patikointivarusteissaan liikkeelle ja kuulimme mainittavan sanan volcano.  

Me teimme taksilla retken saaren länsirannikkoa pitkin Fort Charlotten linnoitukselle ja kasvitieteelliseen puutarhaan.   

Jatkoimme matkaa saaren ensimmäisen eurooppalaisen siirtokunnan ja entisen pääkaupungin eli 1719 perustetun Barrouallien kaupungin ohi Wallilaboun pienelle putokselle.  Matkamuistiinpanoihin olen kirjoittanut:  ”Tiet olivat kohtalaisen hyvässä kunnossa, mutta niillä oli paljon paikallista liikennettä. Maisemat olivat hienoja. Sehän on selvää, kun maastossa on korkeuseroja ja meri näyttäytyy vähän väliä. Turisteja Saint Vincentillä tuntuu olevan vähänlaisesti.”

Liikuimme useampaan kertaan paikallisbusseilla, joissa reggae-, salsa-, soca- yms. musiikki soi ja tunnelma oli letkeä. 

Kingstownin kaupungissa tuntui, että olimme ainoat turistit, sillä jostain syystä satuimme käymään siellä sellaisina päivinä, jolloin risteilulaivojen väkeä ei näkynyt kaduilla. Muutamana päivänä turistit rantautuivat veneistä hotellimme rannalle, mutta silloin me katsoimme parhaaksi poistua muualle. 

Snorklailuvedet olivat kirkkaita, ruoka hyvää ja tuoretta ja paikalliset asukkat olivat hyvin ystävällisiä, joten ei olekaan ihme, että Ilpon jokatalvinen ensimmäinen ehdotus on lähteä Karibian saarille. 

 

Kertokaa kommenteissa minne kannattaisi lähteä, kun luonnonolot Karibialla rauhoittuvat ja maailman terveystilanne sen sallii. 

 

Aikaisemmat blogimuistiinpanot Karibian matkoistamme löytyvät linkkien takaa

Barbados 2016:  yhteenveto matkasta, kuvia ja matkapäiväkirja 

Dominikaaninen tasavalta  ja Haiti 2015:  matkapäiväkirja, kuvia

Kuuba 2012: kuvia ja matkapäiväkirja

Saint Lucia 2016 yhteenveto matkasta, kuvia ja matkapäiväkirja 

Saint Vincent & Grenadiinit 2016, yhteenveto matkasta, kuvia ja matkapäiväkirja

Uusi pyöräilykausi on alkanut

Vuoden 2021 (sähkö)pyöräilykausi on alkanut. Ensimmäisen pidemmän, lähes 50 kilometrin, asiointimatkan tein  kevään toistaiseksi lämpimimpänä vaikkakin hiukan harmaana päivänä Helsingin Viikistä Keravalle. 

Koitin tilata jo vuosi sitten vara-akun 7-vaihteiseen Crescent mummopyörääni, joka on sähköistetty E-Spin muuntosarjalla.  Silloin kuulin, että toimitusajat ovat pitkiä, koska Kiinasta tuotiin vain koronan hoitoon ja ehkäisyyn tarvittavia tuotteita. Nyt oli vara-akku ostettavissa, joten päätin pyöräillä Keravalle. Ilman sähköpyörää ei olisi tullut mieleenkään lähteä polkemaan yli 20 kilometrin yhdensuuntaista matkaa ja nytkin ajattelin ennen lähtöä, että palaan kotiin junalla, jos ilma muuttuu huonommaksi. 

Pyöräreissun jouduin tekemään yksin, sillä Ilpo ei halunnut lähteä mukaan, koska hänellä on vielä nastarenaat omassa Husqvarna Gran-Tourer GT sähköpyörässään. 

Kivikon metsäteillä oli vielä lunta ja jäätä talven koneella tehtyjen latujen jäljiltä, mutta muuten tiet olivat jo melko hyvässä pyöräilykunnossa ja lumi oli sulanut metsistä pieniä plänttejä lukuunottamatta. 

Hiekoitushiekatkin on siivottu pois kevyenliikenteenväyliltä kuten kuvan sillalta, joka ylittää Porvoonväylän Kivikosta Jakomäkeen. 

Helsingin ja Vantaan rajalla Jakomäen-Vaaralan hiekkakuoppien lampien pinnalla oli vielä kevyt jääriite. Näiden lampien alueelle, joista yksi sijaitsee Helsingissä ja kolme muuta Vantaalla, on suunnitelmissa perustaa virallinen uimapaikka, jossa olisi valvottu uimaranta ihmisille ja myös koirille oma uimalampensa. Helsingin Sanomat ja Helsingin Uutiset kertoivat asiasta tammikuussa 2020.  

Meille hiekkakuopat ovat olleet tuttuja uimapaikkoja sekä koirille että ihmisille jo ennen koirien tuloa perheeseemme 1990-luvun lopulla. 

Jakomäesta ajoin Hakunilaan, mutta sen jälkeen ajauduin liian paljon itään ja siten harhaan suunnittelemaltani reitiltä.  Onneksi googlen kartta puhelimessa neuvoi suuntia ja lopulta tuli tienviittakin näkyviin neuvomaan oikealle tielle. 

 

Etelä-Keravan 53 metriä korkea vesitorni sekä tienviitta kohti Keravaa olivat huojentava näky. Olin jo ehtinyt pelästyä ajellessani Lahdentietä no 140, että siltä olisi pitänyt kääntyä länteen aikaisemmin. 

Keskustaa lähestyessäni kiinnitti huomiota erittäin vilkas raskas liikenne.  Piti ihan Wikipediasta opiskella, että Kerava on merkittävä teollisuuskaupunki.  Siellä valmistetaan elintarvikkeita, tekstiilejä, metallituotteita ja huonekaluja. Suurimmat työnantajat ovat Sinebrychoff, Tuko Logistics, Metos, Uudenmaan Sairaalapesula, Kokkikartano, Ifolor ja Andrizt (toimittaa laitteita ja palveluita paperi- ja selluteollisuudelle). Eipä ihme, että isoja rekkoja ja kuorma-autoja liikkui runsaasti. 

Kerava on väkiluvultaan Suomen 30. suurin kunta, mutta pinta-alaltaan viidenneksi pienin.  Väestöntiheys onkin kolmanneksi suurin Helsingin ja Kauniaisten jälkeen (hyvä tietokilpailuknoppi). 

Pyörätiet kotiovelta Keravan Santaniitynkadulle asti olivat tosi iloinen yllätys, sillä pelkäsin, että joutuisin jossakin ajelemaan pitkiä matkoja autoliikenteen keskellä.  Valitettavasti pyöräteiden kunnossa on parantamisen varaa, mutta ilmeisesti routavaurioita ei voida estää meidän ilmastossamme. 

Kun akkukaupat oli hoidettu, teki mieli jo päiväkahveja.  Mikäpä paikka olisi sopinut tällaisella retkellä paremmin täytetyn ruissämpylän ja kahvin nauttimiseen kuin huoltoaseman kahvila.  Yhdistetyn kahvilan ja K-marketin sisätiloissa kaikki käyttivät maskeja ja ruokailualue oli suljettu varoitusnauhoin.  Yllätys paljastui pihalla, kun sielläkin oli varoitusnauhoin estetty ostosten nauttiminen pöytien ääressä. Menin kutenkin nauhojen ali istumaan pöydän ääreen ja mietin, että oliko turvallisempaa, että kuvassa näkyvät kuusi työvaatteisiin pukeutunutta miestä joivat kahvinsa tupakkapaikalla vieri vieressä.  Ehkä he olivat samalta työmaalta ja viettivät muutenkin päivänsä lähellä toisiaan. 

Päivän akunostosreissun pituudeksi näytti pyöräni matkamittari 48,1 km ja reilun kolmen tunnin aikaan sisältyivät pysähdykset valokuvaamaan ja muutamia minuutteja kahvilan sekä akku- ja ruokakaupan ulkopuolella ennen kuin matkamittari sammui.  Kellonaika mittarissa oli 12 tuntia väärässä.  En suinkaan ollut liikenteessä keskellä yötä. 

Tämä oli mukava aloitus kauden pyöräreissuille.  Toivottavasti pääsemme kesällä myös Viroon, kuten monina aikaisempina vuosina. 

Pääsiäiskoristeita matkatuliaisina ja pääsiäismatkoja

On taas se aika vuodesta, jolloin olen saanut ottaa esiin suosikki matkatuliaiseni eli pääsiäiskoristeet.  Olin toista kertaa Prahassa maaliskuun alussa 1989 ja olin etukäteen kuullut, että sieltä kannattaa ostaa laadukkaita ja edullisia käsintehtyjä pääsiäiskoristeita. Onneksi työmatkalla oli hiukan aikaa kierrellä mm. vuonna 1232 avatulla Havelsky torilla, jossa myydään hedelmien ja vihannesten lisäksi myös taidetta, käsitöitä ja matkamuistoja. Kotiin toin tuomisina hauskan ikkunaan ripustettavan pääsiäisnoidan sekä kauniita käsinmaalattuja kanan- ja hanhenmunia.  Tavaratalo Kotvasta löysin sattumalta kankaisen pääsiäispöytäliinan, jonka kaltaisia en ollut aikaisemmin nähnyt missään. Eipä meillä taida vieläkään olla pääsiäistekstiilejä kaupan yhtä runsaasti kuin on joulutekstiilejä. 

Pietarissa kävimme entisten kollegoiden kanssa maaliskuun alussa 2008 ja siellä huomasin jossakin kauppahallissa tarjolla olleet ns. Fabergé-koristemunat.  Ne ovat teollista tuotantoa, mutta mielestäni kauniita. En ostanut niitä ensimmäisellä ohikulkukerralla, mutta palasin myöhemmin takaisin saman kauppiaan luo, koska vastaavia ei löytynyt muualta. Fabergé-munia olisi pitänyt ostaa enemmän, sillä siihen aikaan jo omillaan asuneet tyttäret olisivat myös toivoneet saaneensa samanlaisia.  

Koristeiden ottaminen esiin vuosittain tuo mukavat muistot matkoilta näihin kohteisiin. 

Pääsiäismatkoja ulkomaille olen tehnyt kaksi kertaa. Keväällä 1992 olimme koko perhe Tarttossa. Matkakertomus ja kuvia on lisätty omaksi sivukseen ja löytyy linkin takaa.  Päällimmäisenä muistona on tältä matkalta silloin jo kouluikäisten tyttärien saama oksennustauti irtojäätelöstä.  Onneksi muistot eivät ole niin pahoja, että olisivat estäneet matkustamisen Viroon myöhemmin. 

Keväällä 1995 olin äitini kanssa Baltian kiertomatkalla.  Matkakertomus kuvineen on lisätty Matkustelua-blogin sivulle maaliskuussa 2021.  Majoituimme matkan aikana Latvian Riikassa hotelli Latvijassa ja tutustuimme kaupunkiin kiertäen bussilla ja kävellen, mutta myös lintuperspektiivistä Pyhän Pietarin kirkon tornista ja huoneemme ikkunasta. 

Kuva hotellihuoneemme ikkunasta kohti Latvian vanhaakaupunkia

Pyhän Pietarin kirkontornista näimme vanhankaupungin katot jalkojemme juurella

Kävelyretkillä ihailimme kauniita vanhoja rakennuksia

Vilnassa asuttiin hotelli Lietuvassa ja sieltä on jäänyt mieleen kaupungin monet kirkot, joihin tutustuttiin sekä sisältä että ulkoa.  

Takana hotelli Lietuva

Paluumatkalla Liettuasta Latviaan pysähdyimme Siauliain lähellä ihmettelemässä Ristikukkulaa, jossa oli siihen aikaan jo yli 50 000 ristiä.  

Lounaan nautimme sekä meno- että paluumatkalla Pärnussa ravintolassa, jossa on nykyään Ööklubi Sunset. 

Linkit matkakertomuksiin

Pääsiäismatka Viron Tarttoon 1992

Pääsiäismatka Viroon, Latviaan ja Liettuaan 1995

Berliini(t) viime vuosituhannella

Löytäessäni kuvan Berliinin muurista vuodelta 1988 huomasin, että matkasta ei ollut blogissani minkäänlaista mainintaa.  Tämä asia piti korjata ja samalla täydensin myös muistiinpanoja vuosien 1987 ja 1998 Berliinin matkoista.  Vuosilukujen linkit vievät matkakertomuksiin. 

 

Ensimmäinen Berliinin matkani suuntaui Saksan Demokraattisen tasavallan eli DDR:n Itä-Berliiniin huhtikuun lopulla 1987.  Se oli kansainvälinen matkatoimistovirkailijoille suunnattu opintomatka, jonka aikana käytiin myös Dresdenissä ja Leipzigissa. 

 

Kävimme parin suomalaisen kollegan kanssa myös Länsi-Berliinin puolella muutaman tunnin shoppailukierroksella ja ero kaupungin itäiseen puoleen oli kuin yöllä ja päivällä.  

 

Länsi-Berliinissä kävin varsinaisesti ensimmäistä kertaa maaliskuussa 1988.  Se oli silloisen työnantajani Etumatkojen järjestämä opintomatka eri puolilta Suomea tulleille matkatoimistovirkailijoille.  Matkan aikana meille esiteltiin kaupungin nähtävyyskohteita ja erilaisia ravintoloita, jotta asiakaspalveluvirkailijat osasivat paremmin kertoa matkaa suunnitteleville asiakkailleen kaupungin tarjoamista matkailupalveluista.  Siihen aikaan ei osattu edes haaveilla internetin tarjoamista virallisista matkailusivustoista tai matkailijoiden kirjoittamista matkablogeista, joista voi hankkia vihjeitä omille matkoilleen. 

 

Toistaiseksi viimeinen Berliinin vierailuni tapahtui maaliskuussa 1998 tyttäreni Helin kanssa, joka oli silloin 14,5 vuotias.  Reissu oli omatoimimatka Finnairilta saaduilla palkintovapaalipuilla, joita ainakin me seuramatkojen tuotanto-osasoilla työskennelleet saimme pari kertaa vuodessa kiitokseksi hyvin menneestä myyntityöstä.  Nyt tämän uskaltaa jo tunnustaa ilman pelkoa veroseuraamuksista.  

 

Berliini on varmasti yksi niitä kohteita, jotka ansaitsisivat käynnin myös näin 2020-luvulla,  kunhan maailmantilanne muuttuu matkustamiselle suotuisammaksi. 

 

Lopuksi vielä linkit matkakertomuksiin 1987, 1988 ja 1998. 

 

 

Elämäni ensimmäinen ulkomaanmatka

Ensimmäisestä ulkomaanmatkastani sukulaisten luo Kanadaan ja Yhdysvaltoihin kahdestaan serkkuni kanssa vuonna 1966 olen kirjoittanut ja lisännyt kuvat blogiin jo aikaisemmin. Juttu tuli taas klikattua esiin, kun Kaukokaipuu blogissa oli tammikuun lopulla mukava kertomus bloggaaja Monni Himarin ensimmäisestä lentomatkasta ulkomaille ja mukana oli haaste muille bloggaajille.  Kaukokaipuu-blogijutun kommenteissa on linkkejä monien muiden bloggaajien ensimmäisiin ulkomaanmatkoihin.

Me asuimme Montrealissa tätimme luona, mutta pääsimme käymään myös Niagaran putouksilla, Ottawassa, Torontossa ja New Yorkissa. 

Päätinkin nyt muistella tarkemmin ensimmäistä lentomatkaa, jonka teimme tyttäriemme kanssa vuonna 1986 Neuvostoliiton Sotshiin.  Blogissa oli jo aikaisemmin tuon vuosilukuotsikon alla vanhalla skannerilla tehty muutaman kuvan kollaasi ja hieman muistiinpanoja tuosta reissusta.  Nyt juttua on täydennetty, linkki sinne.  

Kysyin tyttäriltä, muistavatko he matkasta mitään.  Olisikin ollut ihme, jos 2,5 vuotias Heli olisi muistanut jotakin, mutta yllätys oli, kun matkan aikana 7-vuotta täyttänyt Milla vastasi: ”en muista noista kuvista mitään”.   En siis saanut heiltä kommentteja lisättäväksi blogiin ja sanoinkin, että turhaan olemme ottaneet teitä mukaan reissuille, kun ette muista mitään ;).   Meillä oli tapana ottaa lapset aina mukaan lomamatkoille emmekä edes ajatelleet muistaisivatko he niitä myöhemmin. Huomasimme, että he kuitenkin nauttivat ympäristönmuutoksesta matkojen aikana.  

Minulle on Sotshin matkasta jäänyt eniten mieleen ja ehkä jopa hieman huono omatunto siitä, että Heli eli viikon hotellin valuuttabaarista ostetuilla keitetyillä kananmunilla ja voileipäkekseillä.  Eivät ne alkupaloina syödyt maaöljyn makuiset  kalasäilykkeet tai öljyisille mineraaleille maistunut kuplavesi olleet aivan omiakaan herkkujani.  

Vaarallinen parvekkeen kaide, jossa rako kaiteen ja seinän välissä oli niin suuri, että pieni lapsi olisi mahtunut putoamaan sieltä, on kummitellut joskus mielessä. Parvekkeella käytiin ainoastaan Heli sylissä. 

Mukava reissu se oli kaiken kaikkiaan tuokin ja tämän haasteen myötä tuli kuvat ja  muistumat taltioitua blogiin.  

Elämäni ensimmäinen ulkomaanmatka -blogihaaste

Nyt on sinun vuorosi! Osallistu Elämäni ensimmäinen ulkomaanmatka -blogihaasteeseen ja kerro, mitä sinä muistat reissultasi. 

♥ Kirjoita artikkeli ensimmäisestä ulkomaanmatkastasi.
♥ Voit halutessasi linkittää jutustasi tähän KAUKOKAIPUUn alkuperäiseen postaukseen.
♥ Jos haluat, haasta mukaan myös muita bloggaajia.
♥ Haasteeseen voi tarttua kuka tahansa myös ilman haastetta!